perjantai 26. toukokuuta 2017

Elämän kokoinen kriisi

Viimeiset pari vuotta ovat olleet vaikeita. Edellisen parisuhteen päättyminen vei pohjan kaikelta. Siinä suhteessa oltiin viiden vuoden aikana monesti puhuttu, että tehdään meille ”prinsessa” kunhan oikea aika tulee. No sitä ei ikinä tullut ja lopullinen niitti parisuhteen päättymiselle oli se, kun exä sanoi, ettei tahdokaan enää lisää lapsia. Olin tuolloin todella rikki, koska tilanne oli vain täysin mahdoton. En ollut mitenkään vihainen exälle vaan ainoastaan surullinen, että tässä kävi näin. Välitin ja välitän edelleen hänestä kovasti, vaikkei hän enää elämässäni olekaan.

Jos palataan ajassa vieläkin kauemmas, olen aina seurustellut, koko aikuisikäni. Minulla on takana kolme-neljä pitkää parisuhdetta, joissa kaikissa on ollut jotain hyvää, mutta niitä ei kuitenkaan ole tehty kestämään. Olenkin vaihtanut lähestulkoon aina lennosta miestä mikä ei todellakaan ole järkevää. Olisi pitänyt pysähtyä ja miettiä mitä oikeasti MINÄ haluan. Tiedän, että on turhaa jossitella, mutta sitä olen tehnyt loputtomasti viime aikoina. Ja mitä tulee nykyiseen parisuhteeseen, se on vaatinut paljon töitä. Se ei todellakaan ole ollut mitään ruusuilla tanssimista. Mutta kyllä minä haluan tehdä tuon ihmisen vuoksi töitä myös jatkossa. Olen sitoutunut täysillä tähän suhteeseen, vaikkakin uskoni loppu elämän rakkauteen onkin ollut koetuksella.

Minulle on aina ollut selvää, että haluan pari lasta, omakotitalon ja aviomiehen. Haluan mukavaa arkea ja paljon ihania ihmisiä ympärille. Ihan tavallisia unelmia siis, ei mitään, mikä olisi mahdotonta saavuttaa. En olisi voinut kuvitellakaan, että vielä kolmeykkösenäkään minulla ei ole sen enempää lapsia kuin sitä omakotitaloakaan ja kaveritkin ovat kaikonneet johonkin taka-alalle. Mikä on mennyt pieleen? Tätä minä olen pohtinut viimeisen parin vuoden aikana todella paljon.

Elämää ei voi ottaa uusiksi, vaan ne oikeat päätökset pitää tehdä silloin kun niiden paikka. Nyt niillä päätöksillä alkaa olla kiire, koska minä vain yksinkertaisesti vanhenen. Ja hedelmällisyys sen kuin pienenee hetki hetkeltä. TIK TAK, TIK TAK… Olen monesti miettinyt, että mitä tekisin toisin, jos olisin nyt 21 enkä 31 vuotias? Varmasti etsisin itselleni pidempään SITÄ OIKEAA, enkä tuhlaisi aikaani ”vääriin miehiin”. Nauttisin elämästä enkä liiaksi suotuisi kompromisseihin, mutta kun kukaan ei voi kelata viimeistä kymmentä vuotta takaisin! Se mitä teen tai saan seuraavan viiden vuoden aikana, tulee määrittämään hyvin pitkälti koko loppu elämän suunnan. Ajatus siitä, että lapsi ei kuulu siihen, musertaa.

En pääse näistä ajatuksesta eroon, enkä osaa asiasta puhua oikein kenellekään (siksi kai puran sitä nyt tässä). Olen isossa kriisissä, jota ei kuitenkaan kukaan näe. Haluan elämässäni eteenpäin, haluan viettää niitä kuuluisia ”ruuhkavuosia” ja ”päiväkotiarkea”. Ruuhka minulla on kyllä nytkin, koska yritän täyttää tyhjyyttä kaikilla omilla harrastuksilla. Onhan sekin jotain, mutta todellisuudessa olen niin yksin ja olisin valmis luopumaan paljosta, jos vain saisin tilalle sen oman lapsen.

2 kommenttia:

  1. Tuttu tilanne, kuuden vuoden takaa. Heh, ei mulla sillon ollut 3kybän kriisiä, vaikka jälkikäteen ajateltuna saatto ollakin. Olin ikäisesi kun aviomiehestä tuli ystävä ja sitä myötä ex. Luovuin niistä ruuhkavuosisuunnitelmista ja toiveista. Jossain kohtaa alkoi tuntua, että kokonaanko..? Kolme vuotta itsekseen teki hyvää. Sen jälkeen maailma on muuttunut. Muuttumassa. Ruuhkaisemmaksi. Suhteellisen ripeästi, kun "tässä iässä" ei tohdi jarrutella. Talokin rakenteilla. Vuosikymmen myöhemmin kuin joskus kaavailin..

    Tahtoo sanoa; asioilla on aikansa. Odotus on joskus pitkä. Aika ei aina tunnu oikealta, on liian aikaisin tai myöhään. Loppupeleissä aika kuitenkin soljahtaa siksi - oikeaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Kyllä järkikin sanoo, että joskus tässäkin elämässä on tapahduttava, en vain millään jaksasi enää odottaa.

      Poista