Kaikki loppuu aikanaan

Viimeksi mietin uskallanko hypätä; Ihastua, rakastua, ottaa uuden ihmisen elämääni ja luottaa siihen, että en tule jälleen satutetuksi. Ennen kuin olin edes saanut päätöstäni tehtyä, minut suorastaan työnnettiin sen reunan yli. Oli pakko hypätä ja luottaa, että siivet kantaa.

Tein positiivisen raskaustestin.

En vieläkään voi käsittää miten minulle kävi näin. Että tulla nyt vahingossa raskaaksi. Myönnettäköön, että ehkäisy jäi "varmojen päivien" varaan, koska enhän minä nyt voi helposti raskautua. Näköjään voin, kun vastapuoli on oikea.

Paljon on tilanne vaatinut sopeutumista enkä oikein vieläkään tahdo asiaa uskoa. Monta viikkoa elin uskossa, että keskenhän tämäkin menee, nyt vain odotetaan ultraa missä se todetaan. Mutta fakta kuitenkin on se, että nyt ollaan jo viikoilla 14+0 ja kaikki on niin hyvin kuin vain voi olla. Alkaa olla jo todennäköistä, että huhtikuussa minusta tulee äiti. Uskomatonta!

Uusi mies on ihana ja jollain käsittämättömällä tavalla hän on kestänyt kaikki hormoonikiukut ja suunnattoman stressin, mitä alkuraskaus ja yhteenmuutto on aiheuttanut. Tämä ei todellakaan ole ollut helppoa kun hädin tuskin edes tunnetaan toisiamme.

On aika laittaa piste tälle blogille, nyt kun kaikki on viimein hyvin. Toivon sydämeni pohjasta, että kaikki lapsettomuustaisteluita läpi käyvät löytävät sen onnen tavalla tai toisella. Kiitos.

Uskallanko hypätä?

Nämä tekstit menee kyllä niin ohi blogin aihepiirin, mutta onko sillä väliä? Josko saisi omat ajatukset paremmin järjestykseen kun järjestelee ne sanoiksi tähän näytölle.

Muutama viikko sitten tuli se tylsä lauantai-ilta yksin kotona ja ajattelin, että jos nyt vähän katsoisin mitä Tinderillä olisi tarjottavana. Ihan vaan sillai ajankuluksi, ei todellakaan mitenkään tosissaan. Olihan niitä siellä kaikenlaisia ihmisiä ja ne muutamat tosi mielenkiintoiset jonka kanssa viestit lenteli puolin ja toisin. Yksi näistä kuitenkin sai enemmän huomiota kuin muut. Tavattiin ja hän oli juuri sellainen kuin olin hänen kuvitellutkin olevan. Ja niinhän siinä kävi, että menin ihastumaan. 

Siinä kuplassa sitä nyt ollaan. Sydän sanoo, että hyppää, mutta järki käskee jarruttelemaan ja pelkää, että mitä jos kaikki onkin taas valetta. Mitä jos tästä kaikesta jää taas käteen kasa paskaa? Sitoutuminen uuteen ihmiseen ei ainakaan ole helpompaa mitä enemmän niitä huonoja kokemuksia on takana. Viihdyn tämän ihmisen seurassa todella hyvin ja hän saa minut tuntemaan itseni prinsessaksi. Samaan aikaan olen myös tajunnut kuinka ihanaa on olla kotona ihan itsekseen, viihdyn itseni seurassa ja todellakin nautin vapaudesta. Haluanko siis sitoa itseäni jälleen?

Jos nyt vähän palataan blogin aiheeseenkin, niin tottahan me ollaan lapsiasiakin puhuttu. Toiveet tulevaisuudelle ovat samanlaisia, vaikka lähtökohdat ovatkin erilaiset. Sain myös mainittua hoidoista, vaikka niistä puhuminen asiasta mitään tietämättömälle tuntuu vaikealta.

Tämä mies on tuntemustensa kanssa valovuoden edellä ja myös tietää sen. Olen kertonut hälle suoraan omat epävarmuuteni ja pelkoni, joten hän yrittää olla painostamatta. Olen kuitenkin niin jumissa itseni kanssa. Haluaisin niin vaan hypätä tunteiden vietäväksi ja olla vain onnellinen tässä ja nyt ilman murhetta huomisesta.

Päivitystä

Tuli olo, että pitäisi päivittää kuulumisia, mutta sitten luin edellisen päivityksen. Mitään uutta ei ole tapahtunut sen jälkeen, joten on ihan turha kirjoittaa samaa postausta uudelleen. Aika vaan kuluu, mitään ei tapahdu. Asunto on myynnissä, mutta niin kuin ennalta arvasinkin, se ei tule olemaan nopea homma.

Minulla on uusi harrastus. Nimittäin siivoaminen. Koko ajan täytyy olla valmiina mahdolliseen asuntonäyttöön, joten imuria on huudatettu oikein urakalla. Jopa niin paljon, että täytyi jo hakea uusi imuri kaupasta kun vanha ei jaksanut enää.

Exä on pysytellut edelleen loitolla. Tavarat on hakematta ja postit kilahtaa edelleen mun postiluukusta. PRKL! En oikeasti jaksa uhrata siihen enää ajatustakaan, paska mies.

Uusia mies kuvioita ei ole. Tai no jotain typerää kännisäätöä, mutta niitä ei lasketa ;) Ja tämä on oikein hyvä näin, olla vain itsekseen.

Pari kuukautta yksin

Aika vaan kuluu ihan huomaamatta. Toipumistahan tämä on edelleen, mutta jonkunlaisen rauhan olen onnistunut saavuttamaan. Välit exään on tällä hetkellä huonot, mutta oikeastaan on parempi, että on saanut nyt etäisyyttä häneen. Se on helpottanut luopumista. Vielä kun saisin hänen hakemaan loput tavaransa pois...

Siinä missä kuukausi sitten olin täysin varma, että haluan lapsen vaikka yksin, ei ajatus ole enää niin selkeä. On alkanut pelottaa, joten en todellakaan lähde kiirehtimään asian kanssa. Ehkä asia vielä tänä vuonna etenee, tai sitten ei.

Illat ovat kyllä pitkiä yksin ja en enää erityisesti odota viikonloppuja. Neljän viikon kesälomakin lähinnä kammottaa. Jäänkö silloin kokonaan yksin vailla mitään sosiaalisia kanssa käymisiä? Tuskin, täytyy vaan olla itse aktiivinen ja sopia kavereiden kanssa juttuja. Se ei vain tällaiselle introvertille ole ihan helppoa.

Ja sitten on se Tinder. Vielä en ole siihen koskenut, mutta kokemuksesta tiedän, että se jos mikä on hyvää ajanvietettä. Siellä on hauska höpötellä ihmisten kanssa, vaikka niitä urpojakin siellä riittää... Todellakaan ei ole tarkoitus ei ole vakavissaan etsiä kumppania vaan tavata ihmisiä ja miettiä millaista ihmisiä sitä elämäänsä haluaa. Vaikka eihän sitä ikinä tiedä, mitä sieltä löytyy ;)

How is it going?

Kuluneiden viikkojen aikana olen työstänyt eroa paljon ja olen alkujärkytyksestä tointunutkin aika hyvin. Mutta sitten kun nään taas miehen, niin siis ex-miehen, kaikki ajatukset mustenee ja en pysty kuin itkemään. Olo menee todella kurjaksi. Oli meillä kuitenkin niin paljon hyvääkin elämässä. Toisaalta olen helpottunut. Tietyt asiat ovat ahdistaneet suhteessamme aina, enää niitä ei tarvitse miettiä.

Ensimmäinen asia, mitä ero päätöksen jälkeen tein, oli se, että asunto menee myyntiin. Tämä nykyinen on ihan liian iso vain minulle ja haluaisin neliöiden sijaan oman pihan, edes pienen sellaisen. Olenkin nyt puunannut kämppää hiki hatussa kaiken mahdollisen ajan, että kehtaan pyytää välittäjän käymään. Ja kun ei pysähdy lainkaan, ei myöskään ehdi murehtia turhia. Tähän syyllistyn hyvin helposti. Kun on liian kiire, ei ehdi käsittelemään vaikeita asioita. Se aika kuitenkin vielä tulee, tiedän sen. Mutta se aika vaan ei ole nyt.

Kunhan saan tämän asunto asian jotenkin eteenpäin, tulee lapsi asia sen jälkeen. Nyt vaan annan itseni olla. Okei sen verran kyllä tein, että tilasin ovistikkuja ja yritän seuraavassa kierrossa tikuttaa oviksen niin, se on sitten käypää tietoa kun klinikalle menen. En tiedä tuleeko se aika ennen kesää tai edes tänä vuonna, toivottavasti.

Who I am?

Kaiken tämän muutoksen keskellä olen ehtinyt paljonkin miettimään sitä mitä minä nyt olen. Syy lapsettomuuteen on ikään kuin poistunut, joten olenko enää lapseton tai tahattomasti lapseton? Vai olenko vain sinkku, jolla ei ole (vielä) lapsia. Olen tietyllä tapaa pitänyt ajatuksesta, että kuulun johonkin ryhmään, vaikka se onkin ollut ikävä "tahattomasti lapseton" porukka.

Oli se lokero mikä tahansa tällä hetkellä, tärkeämpää on kuitenkin miettiä mitä tulevaisuudelta tahdon ja ennen kaikkea miten siihen pääsen. Ykkösenä mielessä on tällä hetkellä se, että TAHDON LAPSEN. Se on itseasiassa tärkeämpi asia kuin se, että löytäisin itselleni täydellisen puolison. En halua kiirehtiä puolison etsinnässä enää ikinä, koska en mukamas osaa olla yksin. Ainakin nyt on aika opetella elämään hetkessä ja lopettaa se loputon Sitten kun... elämä.

Lapsen hankkimisen kannalta tämä ajatus kuitenkaan ei ole linjassa. Koska olen (jo) 32v., hedelmälliset vuodet käy väistämättä vähiin. Näitä asioita päässäni pyöritellessä, olen tullut siihen lopputulokseen, että haluan lapsen, YKSIN. Minä pystyn siihen niin kuin niin moni muukin nainen.

Päätöksiä

Niin kuin jo edellisen postauksen kommenttiboksiin jo kirjoitinkin, päätökset on tehty. Ei kiveen hakattu, mutta kuitenkin näiden kanssa nyt eletään. Meidän matkamme jatkuu eri teille. On liikaa asioita, joissa mun luottamus häneen on saanut kolauksia. Mä en myöskään pysty tarjoamaan hänelle sitä mitä hän suhteelta haluaa.

Tuhosiko lapsettomuus parisuhteemme? Ei. Se ei todellakaan ollut syy, tosin ei se helpottanutkaan asioita. Stressi oli kyllä niin kova, että parisuhteen hoitaminen jäi vähiin. Jossain kohtaa ajattelin, että hoidot yhdisti meitä, mutta kaikkien näiden pettymysten jälkeen en ole enää samaa mieltä. Voisin tästä aiheesta kirjoittaa ehkä omankin jutun.

Tämän suhteen aikana tajusin kuinka tärkeä asia oikeasti lapsen saaminen minulle. Ehkä se oli siis sen arvoista. Se miten tämä asia lähtee nyt etenemään, on todellakin vielä epäselvää. Mutta ainakaan en jää odottamaan, että joku prinssi valkoisilla ratsuilla tulee mua kotoa hakemaan ja tekee minun kanssa sata vauvaa. Pitää alkaa todellakin toimimaan, tehdä itsekkäitä päätöksiä ja saavuttaa päämäärä. This year will be better!