How is it going?

Kuluneiden viikkojen aikana olen työstänyt eroa paljon ja olen alkujärkytyksestä tointunutkin aika hyvin. Mutta sitten kun nään taas miehen, niin siis ex-miehen, kaikki ajatukset mustenee ja en pysty kuin itkemään. Olo menee todella kurjaksi. Oli meillä kuitenkin niin paljon hyvääkin elämässä. Toisaalta olen helpottunut. Tietyt asiat ovat ahdistaneet suhteessamme aina, enää niitä ei tarvitse miettiä.

Ensimmäinen asia, mitä ero päätöksen jälkeen tein, oli se, että asunto menee myyntiin. Tämä nykyinen on ihan liian iso vain minulle ja haluaisin neliöiden sijaan oman pihan, edes pienen sellaisen. Olenkin nyt puunannut kämppää hiki hatussa kaiken mahdollisen ajan, että kehtaan pyytää välittäjän käymään. Ja kun ei pysähdy lainkaan, ei myöskään ehdi murehtia turhia. Tähän syyllistyn hyvin helposti. Kun on liian kiire, ei ehdi käsittelemään vaikeita asioita. Se aika kuitenkin vielä tulee, tiedän sen. Mutta se aika vaan ei ole nyt.

Kunhan saan tämän asunto asian jotenkin eteenpäin, tulee lapsi asia sen jälkeen. Nyt vaan annan itseni olla. Okei sen verran kyllä tein, että tilasin ovistikkuja ja yritän seuraavassa kierrossa tikuttaa oviksen niin, se on sitten käypää tietoa kun klinikalle menen. En tiedä tuleeko se aika ennen kesää tai edes tänä vuonna, toivottavasti.

Who I am?

Kaiken tämän muutoksen keskellä olen ehtinyt paljonkin miettimään sitä mitä minä nyt olen. Syy lapsettomuuteen on ikään kuin poistunut, joten olenko enää lapseton tai tahattomasti lapseton? Vai olenko vain sinkku, jolla ei ole (vielä) lapsia. Olen tietyllä tapaa pitänyt ajatuksesta, että kuulun johonkin ryhmään, vaikka se onkin ollut ikävä "tahattomasti lapseton" porukka.

Oli se lokero mikä tahansa tällä hetkellä, tärkeämpää on kuitenkin miettiä mitä tulevaisuudelta tahdon ja ennen kaikkea miten siihen pääsen. Ykkösenä mielessä on tällä hetkellä se, että TAHDON LAPSEN. Se on itseasiassa tärkeämpi asia kuin se, että löytäisin itselleni täydellisen puolison. En halua kiirehtiä puolison etsinnässä enää ikinä, koska en mukamas osaa olla yksin. Ainakin nyt on aika opetella elämään hetkessä ja lopettaa se loputon Sitten kun... elämä.

Lapsen hankkimisen kannalta tämä ajatus kuitenkaan ei ole linjassa. Koska olen (jo) 32v., hedelmälliset vuodet käy väistämättä vähiin. Näitä asioita päässäni pyöritellessä, olen tullut siihen lopputulokseen, että haluan lapsen, YKSIN. Minä pystyn siihen niin kuin niin moni muukin nainen.