How is it going?

Kuluneiden viikkojen aikana olen työstänyt eroa paljon ja olen alkujärkytyksestä tointunutkin aika hyvin. Mutta sitten kun nään taas miehen, niin siis ex-miehen, kaikki ajatukset mustenee ja en pysty kuin itkemään. Olo menee todella kurjaksi. Oli meillä kuitenkin niin paljon hyvääkin elämässä. Toisaalta olen helpottunut. Tietyt asiat ovat ahdistaneet suhteessamme aina, enää niitä ei tarvitse miettiä.

Ensimmäinen asia, mitä ero päätöksen jälkeen tein, oli se, että asunto menee myyntiin. Tämä nykyinen on ihan liian iso vain minulle ja haluaisin neliöiden sijaan oman pihan, edes pienen sellaisen. Olenkin nyt puunannut kämppää hiki hatussa kaiken mahdollisen ajan, että kehtaan pyytää välittäjän käymään. Ja kun ei pysähdy lainkaan, ei myöskään ehdi murehtia turhia. Tähän syyllistyn hyvin helposti. Kun on liian kiire, ei ehdi käsittelemään vaikeita asioita. Se aika kuitenkin vielä tulee, tiedän sen. Mutta se aika vaan ei ole nyt.

Kunhan saan tämän asunto asian jotenkin eteenpäin, tulee lapsi asia sen jälkeen. Nyt vaan annan itseni olla. Okei sen verran kyllä tein, että tilasin ovistikkuja ja yritän seuraavassa kierrossa tikuttaa oviksen niin, se on sitten käypää tietoa kun klinikalle menen. En tiedä tuleeko se aika ennen kesää tai edes tänä vuonna, toivottavasti.

Who I am?

Kaiken tämän muutoksen keskellä olen ehtinyt paljonkin miettimään sitä mitä minä nyt olen. Syy lapsettomuuteen on ikään kuin poistunut, joten olenko enää lapseton tai tahattomasti lapseton? Vai olenko vain sinkku, jolla ei ole (vielä) lapsia. Olen tietyllä tapaa pitänyt ajatuksesta, että kuulun johonkin ryhmään, vaikka se onkin ollut ikävä "tahattomasti lapseton" porukka.

Oli se lokero mikä tahansa tällä hetkellä, tärkeämpää on kuitenkin miettiä mitä tulevaisuudelta tahdon ja ennen kaikkea miten siihen pääsen. Ykkösenä mielessä on tällä hetkellä se, että TAHDON LAPSEN. Se on itseasiassa tärkeämpi asia kuin se, että löytäisin itselleni täydellisen puolison. En halua kiirehtiä puolison etsinnässä enää ikinä, koska en mukamas osaa olla yksin. Ainakin nyt on aika opetella elämään hetkessä ja lopettaa se loputon Sitten kun... elämä.

Lapsen hankkimisen kannalta tämä ajatus kuitenkaan ei ole linjassa. Koska olen (jo) 32v., hedelmälliset vuodet käy väistämättä vähiin. Näitä asioita päässäni pyöritellessä, olen tullut siihen lopputulokseen, että haluan lapsen, YKSIN. Minä pystyn siihen niin kuin niin moni muukin nainen.

Päätöksiä

Niin kuin jo edellisen postauksen kommenttiboksiin jo kirjoitinkin, päätökset on tehty. Ei kiveen hakattu, mutta kuitenkin näiden kanssa nyt eletään. Meidän matkamme jatkuu eri teille. On liikaa asioita, joissa mun luottamus häneen on saanut kolauksia. Mä en myöskään pysty tarjoamaan hänelle sitä mitä hän suhteelta haluaa.

Tuhosiko lapsettomuus parisuhteemme? Ei. Se ei todellakaan ollut syy, tosin ei se helpottanutkaan asioita. Stressi oli kyllä niin kova, että parisuhteen hoitaminen jäi vähiin. Jossain kohtaa ajattelin, että hoidot yhdisti meitä, mutta kaikkien näiden pettymysten jälkeen en ole enää samaa mieltä. Voisin tästä aiheesta kirjoittaa ehkä omankin jutun.

Tämän suhteen aikana tajusin kuinka tärkeä asia oikeasti lapsen saaminen minulle. Ehkä se oli siis sen arvoista. Se miten tämä asia lähtee nyt etenemään, on todellakin vielä epäselvää. Mutta ainakaan en jää odottamaan, että joku prinssi valkoisilla ratsuilla tulee mua kotoa hakemaan ja tekee minun kanssa sata vauvaa. Pitää alkaa todellakin toimimaan, tehdä itsekkäitä päätöksiä ja saavuttaa päämäärä. This year will be better!

Uusi vuosi, uudet kujeet

Jos viime vuoden haluaa tiivistää, on sen pää tapahtumat kokolailla tässä:
Kaksi icsiä, kolme alkionsiirtoa, kaksi plussaa, kaksi keskenmenoa, helvetin monta kyyneltä ja tyhjä pakkanen.

En kuitenkaan jaksa murehtia enää mennyttä vaan nyt on aika kääntää katse tulevaan. Tänään oli km:n jälkitarkastus polilla. Kaikki näytti olevan kunnossa ja lääkäri epäili menkkojen tulevan ehkä vielä tällä viikolla. Hyvinkin samalla kaavalla siis mennään kuin edellisessäkin keskenmenossa.

Samalla käynnillä katsottiin myös keskemenotutkimusten tuloksia. Kaikki oli niissäkin kunnossa, tosin kromosomitutkimukset eivät ole vielä valmistuneet. Menee kuulemma pari kuukautta niihin. Sain mukaani taas pari uutta labralähettä ja vaikutti siltä, että oikeasti haluavat tutkia kaiken mikä raskautumiseen ja keskenmenoihin voi vaikuttaa. Se tuntuu hyvältä, että tosissaan yrittävät kaikkensa. Lääkäri oli tällä kertaa myös oikeasti perehtynyt meidän hoitojen ja tutkimusten kokonaisuuten, eikä ollut kiireessä vain heittämässä meitä pihalle. Paras käynti pitkään aikaan.

Puhui myös jostain hifistely icsistä, picsitä(?), jota ilmeisesti seuraavalla kerralla kerralla tullaan käyttämään. Siinä valitaan vielä tarkemmin parhaat siittiöt, jos nyt oikein ymmärsin. Myös erilaisella viljelynestellä(?) voidaan jotenkin edesauttaa raskauden jatkumista.

Tuntuu hyvältä, että voidaan vielä kokeilla jotain uutta. Tulihan se seuraava icsikin aikataulutettua. Nyt näyttää siltä, että maalis-huhtikuussa alkaa taas tapahtua!

Ajatuksia tulevasta

Niin kuin viimeksikin kirjoitin, on helpompi suhtautua tulevaan tyhjennykseen, koska tietää, että siitä selviää. Kipuja voi tulla, mutta niistä selviää kuitenkin.

Kävin tänään hakemassa Mifegynen ja Cytotecit polilta. Lääkäri halusi vielä kerran ultrata tilanteen, mutta eipä siellä mitään yllätystä ollut tarjota. Varsinainen tyhjennyspäivä on keskiviikkona, silloin kun koko maa juhlii satavuotis synttäreitä. Ei ole kummoinen juhlapäivä meille... Loppu viikon kerään voimia sairaslomalla. Olisivat polilta antaneet saikkua vaikka koko viikoksi, mutta tuntuu vielä vaikeammalta olla kotona kuin käydä töissä miettimässä jotain muuta välillä.

Joulu piti olla se hetki kun kerrotaan perhelle meidän tulevasta vauvasta. Ei tarvitse kertoa, ei. Onko meillä sitä vauvaa edes seuraavana jouluna, tuskin. Niin kuin tästä voi aavistella, ei meidän joulufiilis ole kovinkaan hyvä. Ajattelin ostaa vain ihan pakolliset lahjat veljen lapsille, muut saavat jäädä ilman. Ei vaan löydy voimia miettiä tällaisia "turhan päiväisyyksiä".

Tänään multa myös kysyttiin, että mitäs sitten. Niin, en tiedä. Sain meille labrat keskenmenotutkimuksiin, vaikka viime viikolla lääkäri oli sitä mieltä, että kaksi kkm:ää on vielä ihan normaalia. Tuskin niistä mitään syytä löytyy, mutta tuleehan ainakin tutkittua. (Käsittämätöntä, että näitä labroja ei oteta automaattisesti kuin raskaat hoidot aloitetaan!?!) Sitten pitäisi miettiä kolmatta icsi kierrosta. Sen aika ei ole vielä, en vain jaksa enää pettyä. Ensi vuonna, ehkä ennen kesää. Miten raskaalta tämä odottaminen tuntuukaan. Ja mitä sitten jos ei sekään tuota tulosta?

Ajoittain tunnen suurta masennusta, jossa olisin ihan valmis hyppäämään parvekkeelta alas. Näinä hetkinä en saa millään käännettyä ajatuksia positiivisen puolelle. Enkä osaa välttämättä puhuttua tästä edes miehelle, joka vain hermostuu siitä kun en puhu, itken vain. Joskus se itku loppuu, tiedän sen, mutta sille pitää vain antaa oma aikansa. Joskus jopa mun onnen on pakko kääntyä, onhan?

5+4

Flunssa meni onneksi nopeasti ohi, enkä joutunut sohvalla makaamaan kuin pari päivää. Aikaa miettimiseen ja oireiden tunnusteluun oli kuitenkin liikaa ja olo olikin todella epätoivoinen. Eilen kuitenkin yllätyin positiivisesti, koska tissit turposivat ja ovat aika kipeänkin tuntuiset. Tapahtuuko sielä nyt kuitenkin jotain? Ihan hirveätä tämä odottaminen. Digin teen torstaina jos vain maltan odottaa vielä huomisen yli.

Kotonakin saatiin miehen kanssa jonkinlainen rauha aikaiseksi. Olen nyt luvannut lähinnä itselleni, että kerron mieltä painavista asioista enemmän ja tarkemmin. Olen aika äkäinen bitch kun stressitasot on korkealla, joten on syytä pitää mies ajan tasalla ajatuksista.

Ollaan myös vähän haaveiltu tulevasta, vaikka kuinka yritän pistää jäitä hattuun. Olen jo pitkään miettinyt, että pidettäisiin häät tulevan vauvan ristiäisissä. Tarvisi vaan ensin saada se vauva tai ainakin varmuus siitä, että se tulossa <3