Just few words

Kuulumisia 0-ultrasta

Eilen oli 0-ultran aika ja kaikki oli niin kuin pitää. Tänään alkaa piikitykset; Menopuria 265,5 annoksella. Lääkäri ei uskaltanut nostaa paljon annosta, koska kaikki näyttää muniksissa niin hyvältä, mutta toivottavasti kuitenkin saadaan enempi vastetta kuin viimeksi. Sitä lääkärikin toivoi. Minulla ei ole käsitystä miten Menopur ja Gonal F erovat toisistaan, muuta kun että Menopuriin ei ole kynää vaan itse sekotettava litku. Tietääkö joku miten nämä eroavat muuten toisistaan?

Kysyin myös kilpparikontrollin tuloksista. Aika käsittämätöntä, että kukaan ei ole niitä katsonut, vaikka olen käynyt verikokeessa jo 1,5 kuukauta sitten. Sen tiesin, että arvot ovat viitearvoissa, mutta thyroksin annostusta kuitenkin lisätään, että saadaan TSH putoamaan alle 2. Ärsyttää vaan, että eihän tämä annostuksen muutos oikein ehdi vaikuttamaan tähän hoitoon. Olishan se ollut kiva, että olisin tehnyt muutoksen jo reilu kuukausi sitten, jolloin arvot oltaisiin saatu kuntoon ennen piikitysten alkua. Sitä en tiedä kuinka paljon asialla oikeasti on merkitystä.

Lääkäri myös huomasi, että mulla on kilppari vasta-aineita. Tästä on ollut puhetta jo aiemmin, mutta en tosiaan tiennyt miten nekin voi vaikuttaa raskaustumiseen. Ilmeisesti voisin hyötyä kortisoonista alkionsiirrossa, joka helpottaa alkion kiinnittymistä, jota vasta-aineet vaikeuttavat. Miksi ihmeessä tätä ei kokeiltu heti ensimmäiseen hoitoon? Olisko mun itse pitänyt tämäkin tajuta? Ärsyttää kun tuntuu, että pitäisi itse olla koko ajan perillä kaikesta. Eikö se ole kuitenkin lääkärien työtä?

Elämän kokoinen kriisi

Viimeiset pari vuotta ovat olleet vaikeita. Edellisen parisuhteen päättyminen vei pohjan kaikelta. Siinä suhteessa oltiin viiden vuoden aikana monesti puhuttu, että tehdään meille ”prinsessa” kunhan oikea aika tulee. No sitä ei ikinä tullut ja lopullinen niitti parisuhteen päättymiselle oli se, kun exä sanoi, ettei tahdokaan enää lisää lapsia. Olin tuolloin todella rikki, koska tilanne oli vain täysin mahdoton. En ollut mitenkään vihainen exälle vaan ainoastaan surullinen, että tässä kävi näin. Välitin ja välitän edelleen hänestä kovasti, vaikkei hän enää elämässäni olekaan.

Jos palataan ajassa vieläkin kauemmas, olen aina seurustellut, koko aikuisikäni. Minulla on takana kolme-neljä pitkää parisuhdetta, joissa kaikissa on ollut jotain hyvää, mutta niitä ei kuitenkaan ole tehty kestämään. Olenkin vaihtanut lähestulkoon aina lennosta miestä mikä ei todellakaan ole järkevää. Olisi pitänyt pysähtyä ja miettiä mitä oikeasti MINÄ haluan. Tiedän, että on turhaa jossitella, mutta sitä olen tehnyt loputtomasti viime aikoina. Ja mitä tulee nykyiseen parisuhteeseen, se on vaatinut paljon töitä. Se ei todellakaan ole ollut mitään ruusuilla tanssimista. Mutta kyllä minä haluan tehdä tuon ihmisen vuoksi töitä myös jatkossa. Olen sitoutunut täysillä tähän suhteeseen, vaikkakin uskoni loppu elämän rakkauteen onkin ollut koetuksella.

Minulle on aina ollut selvää, että haluan pari lasta, omakotitalon ja aviomiehen. Haluan mukavaa arkea ja paljon ihania ihmisiä ympärille. Ihan tavallisia unelmia siis, ei mitään, mikä olisi mahdotonta saavuttaa. En olisi voinut kuvitellakaan, että vielä kolmeykkösenäkään minulla ei ole sen enempää lapsia kuin sitä omakotitaloakaan ja kaveritkin ovat kaikonneet johonkin taka-alalle. Mikä on mennyt pieleen? Tätä minä olen pohtinut viimeisen parin vuoden aikana todella paljon.

Elämää ei voi ottaa uusiksi, vaan ne oikeat päätökset pitää tehdä silloin kun niiden paikka. Nyt niillä päätöksillä alkaa olla kiire, koska minä vain yksinkertaisesti vanhenen. Ja hedelmällisyys sen kuin pienenee hetki hetkeltä. TIK TAK, TIK TAK… Olen monesti miettinyt, että mitä tekisin toisin, jos olisin nyt 21 enkä 31 vuotias? Varmasti etsisin itselleni pidempään SITÄ OIKEAA, enkä tuhlaisi aikaani ”vääriin miehiin”. Nauttisin elämästä enkä liiaksi suotuisi kompromisseihin, mutta kun kukaan ei voi kelata viimeistä kymmentä vuotta takaisin! Se mitä teen tai saan seuraavan viiden vuoden aikana, tulee määrittämään hyvin pitkälti koko loppu elämän suunnan. Ajatus siitä, että lapsi ei kuulu siihen, musertaa.

En pääse näistä ajatuksesta eroon, enkä osaa asiasta puhua oikein kenellekään (siksi kai puran sitä nyt tässä). Olen isossa kriisissä, jota ei kuitenkaan kukaan näe. Haluan elämässäni eteenpäin, haluan viettää niitä kuuluisia ”ruuhkavuosia” ja ”päiväkotiarkea”. Ruuhka minulla on kyllä nytkin, koska yritän täyttää tyhjyyttä kaikilla omilla harrastuksilla. Onhan sekin jotain, mutta todellisuudessa olen niin yksin ja olisin valmis luopumaan paljosta, jos vain saisin tilalle sen oman lapsen.

Lapsettomien lauantai

Päivä sisältänyt paljon kyyneleitä. Olen lueskellut ympäri nettiä kaikkia lapsettomuustekstejä. Surettaa lukea erilaisista kohtaloista. On kuitenkin hyvä, että tietoisuutta lisätään. Meidän lapsettomien on niin paljon helpompi olla kun kanssa ihmiset  osaisivat käyttäytyä korrektisti.

Viimeksi eilen jouduin tilanteeseen, jossa pöytäseurue jaettiin kahtia, lapsellisiin ja lapsettomiin. Ja sitten lapselliset puhuivat niistä "oikeista asioista". Ja me muut ei tiedetä elämästä käytännössä yhtään mitään...

En tiedä onko Synarela alkanut jo vaikuttaa, että mieli on niin maassa. Muuten ei oireita ole parissa päivässä näkynyt.

Huomenna sitten mummua juhlimaan. Päivälle mantraa; En ole katkera muille äideille, en ole katkera muille äideille, en ole katkera muille äideille.... Tsemppiä kaikille, joita asia koskettaa!

Lähestyvä äitienpäivä

Se olisi sitten äitienpäivä tällä viikolla. Tunteet tämän päivän suhteen ova heitelleet todella paljon. Jossain vaiheessa ajattelin jo, että en nouse ollenkaan sängystä tuona päivänä  vaan hautaudun koko päiväksi suruun ja murheeseen. En ole äiti, enkä tiedä tuleekokaan minusta ikinä sellaista, juhlinko ikinä omaa äitienpäivää? Olen hyvin tietoinen tästä ajatuksesta joka ikinen hetki. Se tieto on musertava jos sille ajatukselle antaa liikaa aikaa. Yritän kovasti keskittyä siis kaikkeen muuhun. Onhan se vaikeaa kun, joka paikassa toitotetaan kyseisestä tapahtumasta, mutta olo on nyt aika neutraali kuitenkin.

Sen lisäksi, että oma lapsettomuus on vahvasti nyt läsnä, tekee tästä vuodesta erityisen vaikean ajatus myös siitä, ettei ole enää omaa äitiä mitä juhlistaa. Onhan tämä jo toinen vuosi, mutta viime vuonna olin jonkulaisessa sumussa vielä äitienpäivän aikaan, koska silloin kuolemasta ei ollut paria viikkoa kauempaa. En vielä tiedä pystynkö lähtemään mummua juhlistamaan, koska en hirveästi nää syytä juhlaan. Voinko vaan jättää menemättä? Tiedän kyllä, että mielensähän hän siitä pahoittaa, mutta en tiedä pysynkö kasassa. Ehkä mä menen ja kovetan itseni tunteettomaksi, jälleen kerran.

Suunnittelukäynti, 2. ICSI

Eilen käytiin polilla suunnittelemassa toinen ICSI ja samalla vähän kyselin ekan hoidon juttuja. Siirretty alkio oli laadultaan hyvä (2,5), jatkoviljellyistä toinen oli lopettanut jakautumisen ja toinen oli vain liian rupuinen pakastukseen.

Onneksi lääkärikin oli sitä mieltä, että ihan putkeen ei mennyt kun munasoluja saatiin niin vähän. Eli muutoksia stimulointiin tehdään ja lähdetäänkin tekemään hoitoa nyt pitkällä kaavalla. Ensi viikolla, kp 21 alkaa Synerelan sumuttelut, odotan innolla vaihdevuosioireita, NOT! Viikolla 21 on 0-ultra jos menkat ovat alkaneet. Punktio mennee viikolle 23. Ainoo vaan, että lääkäristä kotiin ajellessa tajuttiin miehen kanssa, että hän on justiinsa tuolla viikolla pari päivää ulkomailla. Täytynee vielä soitella ja kysellä onko sillä väliä ja voidaanko punktio sijoittaa jollekin muulle päivälle kuin juuri noille. Lääkäri kyllä sanoi, että pitkässä kaavassa päivien säätäminen on helpompaa. Muita reseptejä en vielä saanut, mutta luultavasti Gonal F:lla jatketaan, mutta isommalla annostuksella.

Ulos kaapista

Ensi viikolla mennään uudelle suunnittelukäynnille ja punktio on näillä näkymin touko-kesäkuun vaihteessa. Ajatus uuden hoidon aloituksesta ahdistaa, mutta samaana aikaan ajattelen, että turhat tauot ahdistaisi yhtälailla. Paljon ajatuksissa on myös pyörinyt se, että mitä jos lasta ei saada alulle julkisen hoidoissa. Onko minulla haluja/rahaa siirtyä yksityiselle? Kai sitä rahaa nyt olisi jonkun verran, mutta mitä jos siitä huolimatta lasta ei tule? Pahimmassa tapauksessa kaikki säästöt on syöty ja käteen ei ole jäänyt kuin ahdistus ja tyhjääkin tyhjempi syli. Voisiko rahat edes saada takaisin jos lasta ei tule, ei tietenkään voi, tajuan sen kyllä.

Olen viikon sisään tullut hoitojen kanssa kaapista ryminällä. Eihän siihen riittänyt kun yksi epämääräinen "vihaan kevättä" päivitys Instagramissa, niin jo oli veli, isä ja jopa exä kyselemässä kuulumisia. En peitellyt asiaa vaan annoin tulla. En vielä tiedä oliko se hyvä idea, mutta ilmoitin kyllä, että en kaipaa asiasta sen kummempaa utelua. Kerron sitten jos on jotain kerrottavaa. Nyt kun asioista tietää jo aika monta kaveria perheen lisäksi, tulee aika usein viestiä, että miten kävi tuoresiirrossa ja montako saatiin pakkaseen. Joka kerta joudun viesteihin vastaamaan huonot uutiset tippalinssissä. Joka kerran ahdistus nostaa päätään ja tunteet hyppäävät pintaan, ei sille mitään mahda. Ehkä tämän toisen icsin kanssa peruutan vähin äänin takaisin kaappiin ja pidän ovet säpissä niin kauan kun on jotain positiivista kerrottavaa.

Nyt kp 5 menkat ovat edelleen käynnissä ja maha on ollut kipeänä joka päivä. Tämä on outoa kun yleensä maha ei ole kipeänä kuin 1-2 päivänä aluksi. Vuoto jo jossain vaiheessa loppui melkein kokonaan, mutta nyt taas alkoi uudestaan. Onhan se toki ymmärrettävääkin, että hormoonit on pistänyt pakan sekaisin.