Tyhjää täynnä

Vuoto jatkuu, vielä kymmenen päivää tyhjennyksen jälkeenkin. Ei ole todellakaan enää niin runsasta, mutta kuitenkin sidettä joutuu käyttämään. Eiköhän jouluun mennessä ole kokonaan ohi. Vähän on mietityttänyt kun aina iltaa kohden on ollut kovaakin menkka jomotusta ja Buranaa olen joutunut useampana iltana ottamaan. Goolauksen perusteella tämä kuitenkin kuuluu asiaan.

Pää on jotenkin ihan tyhjä. Ei jaksa ajatella koko lapsettomuutta. Ei jaksa puhua asiasta. Eipä siitä kyllä kukaan halua mun kanssa puhuakkaan. Ihmisten on vain helpompi puhua jostain kivoista jutuista, kuin märähtiä ongelmia.

Joulufiilis on todellakin hukassa. Ollaan joulu miehen kanssa kaksin, joten ei siihen hirveämmin tarvi panostaakkaan. Jos vain huilaisi. Olen muutenkin varsin introvertti ihminen, mutta nyt epäsosiaalisuuteni on noussut, ei vaan jaksa.

Tyhjennys nro 2

Kirjaan taas tyhjennys kokemuksen ylös, koska joku saattaa kaivata tällaisiakin kokemuksia, valitettavasti. Maanataina sain sii polilla Mifegynet, jotka valmistelevat kohtua tyhjennyksen ja voivat jo aloittaakkin keskenmenon. Tiistaina päivällä tuli menkkamaista kipua alavatsalle ja illalla alkoikin vuoto, aika pientä kuitenkin vielä.

Keskiviikko aamuna klo 8 otin 4kpl Cytoteciä alakautta. Samalla otin myös täyden satsin kipulääkkeitä, 2kpl Panakodeja ja 600mg buranaa. Edellisellä kerralla nukuin tällä coctaililla seuraavat neljä tuntia, mutta valitettavasti, nyt ei niin käynyt. Tunnin jälkeen alkoi supistelut?, jotka tulivat ja menivät. Niiden välissä aina torkahdin, mutta heräsin joka kerta kun kramppi taas alkoi. Kipu oli paikotellen todella kova, mutta kyllä siitä selvisi. Tätä kramppailua jatkui pari tuntia jonka jälkeen kävin vessassa ja pönttöön taisi tulla suurin osa raskausmateriaalista.

Neljä tuntia ensimmäisten cytotecien jälkeen otettiin vielä 2kpl lisää, samalla otin myös uuden kipulääke satsin. Näistä lääkkeistä ei tullut yhtä pahoja supistuksia enää vaan vain pientä kramppailua, josta torkuin ohi.

Loppuilta menikin varsin kivuttomasti, mutta pää oli sekaisin panakodeista. Yritin epätoivoisesti katsoa linnan juhlia, mutta silmät ei vaan pysyneet auki, joten varmaankin klo 21 menin nukkumaan. Varmuuden vuoksi otin vielä yhden buranan yötä vasten.

Eilen en tarvinnut mitään kipulääkettä ja olo oli muutenkin hyvä. Olen sairauslomalla nämä pari päivää, vaikka en kyllä välttämättä loma olisi tarvinnut. Kyllä tämä kuitenkin hyvää tekee, selvitellä vähän ajatuksia ajan kanssa.

Yhteenvetona voin siis todeta, että tämä tyhjennys oli huomattavasti kivuliaampi kuin edellinen, mutta nopeammin ohi. Tuntuu myös että jälkivuoto vähän pienempää nyt, joten toivottavasti se ei kestä nyt ihan niin kauaa ja päästään esim. jouluna saunomaan.

Kiitos vielä kaikkille edellisiiin postauksiin kommentoinneille. On ihana tietää, että ei ole yksin omien ongelmiensa kanssa ja, että joku ymmärtää ne kaikista oudoimmatkin fiilikset!

Ajatuksia tulevasta

Niin kuin viimeksikin kirjoitin, on helpompi suhtautua tulevaan tyhjennykseen, koska tietää, että siitä selviää. Kipuja voi tulla, mutta niistä selviää kuitenkin.

Kävin tänään hakemassa Mifegynen ja Cytotecit polilta. Lääkäri halusi vielä kerran ultrata tilanteen, mutta eipä siellä mitään yllätystä ollut tarjota. Varsinainen tyhjennyspäivä on keskiviikkona, silloin kun koko maa juhlii satavuotis synttäreitä. Ei ole kummoinen juhlapäivä meille... Loppu viikon kerään voimia sairaslomalla. Olisivat polilta antaneet saikkua vaikka koko viikoksi, mutta tuntuu vielä vaikeammalta olla kotona kuin käydä töissä miettimässä jotain muuta välillä.

Joulu piti olla se hetki kun kerrotaan perhelle meidän tulevasta vauvasta. Ei tarvitse kertoa, ei. Onko meillä sitä vauvaa edes seuraavana jouluna, tuskin. Niin kuin tästä voi aavistella, ei meidän joulufiilis ole kovinkaan hyvä. Ajattelin ostaa vain ihan pakolliset lahjat veljen lapsille, muut saavat jäädä ilman. Ei vaan löydy voimia miettiä tällaisia "turhan päiväisyyksiä".

Tänään multa myös kysyttiin, että mitäs sitten. Niin, en tiedä. Sain meille labrat keskenmenotutkimuksiin, vaikka viime viikolla lääkäri oli sitä mieltä, että kaksi kkm:ää on vielä ihan normaalia. Tuskin niistä mitään syytä löytyy, mutta tuleehan ainakin tutkittua. (Käsittämätöntä, että näitä labroja ei oteta automaattisesti kuin raskaat hoidot aloitetaan!?!) Sitten pitäisi miettiä kolmatta icsi kierrosta. Sen aika ei ole vielä, en vain jaksa enää pettyä. Ensi vuonna, ehkä ennen kesää. Miten raskaalta tämä odottaminen tuntuukaan. Ja mitä sitten jos ei sekään tuota tulosta?

Ajoittain tunnen suurta masennusta, jossa olisin ihan valmis hyppäämään parvekkeelta alas. Näinä hetkinä en saa millään käännettyä ajatuksia positiivisen puolelle. Enkä osaa välttämättä puhuttua tästä edes miehelle, joka vain hermostuu siitä kun en puhu, itken vain. Joskus se itku loppuu, tiedän sen, mutta sille pitää vain antaa oma aikansa. Joskus jopa mun onnen on pakko kääntyä, onhan?