Masentaa, ahdistaa, ketuttaa ja itkettää. Siinäpä niitä fiiliksiä viime päiviltä. Kai se on tämä stressi onnistumisesta. Ja tietysti ne hormoonit, omat ja purkista otetut. Vaikka kuinka väkisin yrittäisin, en saa itseäni käännettyä positiiviselle tuulelle, en vain millään jaksa vaikka nyt olen saanut nukuttua. Töissä ei saa töitä tehdyksi, eikä kotihommatkaan napostele. Haluaisin vain itkeä peiton alla yksin. Mies ei todellakaan ymmärrä, vaikka olen yrittänyt kertoa kuinka paha mun on olla. Tulee vain lisää riitaa.
Soitin eilen neuvolaan, eipä sieltäkään mitään piristystä irronnut. Ärsytti vaan kun se soittoaika sinne on niin raivostuttava kun töissä on todella hankala puhua missään rauhassa. Ensimmäisen neuvola-ajan olisi halunnut varata jo ennen varhaisultraa. En suostunut, joten aika on viikko vu:n jälkeen, jos on....
Tänä aamuna heräsin suht hyvillä mielin, koska tisseihin sattui ihan tosissaan. Minkäs sitä masokisti luonteelleen voi ;) Muuten oireiden kanssa jatketaan samaa rataa. Pientä etomista/krapulaista oloa. Väsymystä on siis todellakin myös. Nyt pari päivää on myös mahassa ollut enemmän tuntemuksia, menkkatyyppistä jomottelua.
Voi kun vu olisi jo, mutta vieläkin kahdeksan aamua täyttä tuskaa jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti