Muistan elävästi kuinka luin syksyllä miehen simppatesti tuloksista lausunnon "todennäköisesti miehestä johtuva lapseettomuus". Luin lausetta edes takaisin ja ennen kuin järkytyksen sekainen paniikki iski. Meni muutama päivä, että pystyin ajattelemaan asiaa mitenkään järkevästi. Päällimmäinen ajatus oli, että miten muka juuri me voidaan olla lapsettomia, minähän olen aina ollut viimeisen päälle terve ihminen. Muistan myös kun soitin ensimmäistä terveyskekskuksen varatakseni aikaa lähetteen kirjoittamiseen lapseettomuuspolille. En halunnut käyttää sitä L-sanaa, joten kiertelin asiani muita reittejä. Vastapuoli kuitenkin täräytti sen saman tien; "eli teillä on lapseettomuusonglema". Meinasin hajota siihen paikkaan, mutta en voinut, olihan työpäivä vasta puolessa välissä. En tajua, miten tuo koko sana saa niin voimakkaan tunnereaktion aikaiseksi, mutta edelleenkään en sitä halua käyttää.
Tätä uutista on nyt kuitenkin sulateltu jo muutama kuukausi ja pikku hiljaa voin käyttää myös sitä L-sanaa, mutta mieluumin jätän käyttämättä. Toisaalta eipä tästä aiheesta paljon tarvi kenellekkään puhua. Yksi kaveri tietää tarkemmin missä mennään, toinen tietää jotain, mutta esimerkiksi porukoilleni en ole sanonut yhtään mitään. Se toisaalta tuntuu pahalta, koska heille yleensä kerron ihan kaiken. En kuitenkaan halua itse ottaa asiaa puheeksi enkä myöskään halua, että he alkavat koko ajan kyselemään missä mennään. Varmasti kerron kun sopiva hetki tulee ja tiedän itsekkin kuinka hoidoissa tullaan etenemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti