Viime viikkojen aikana olen taas vajonnut aika syvälle lapsettomuuden ja itse säälin maailmaan. Ole miettinyt liikaa sitä, mitä elämälleni teen jos (ja kun) en ikinä saa lapsia. Usko on todella koetuksella.
Ajatus iski todella kun palattiin reissusta ja oltiin lapsiperheiden täyttämässä laivassa. Tunsin itseni niin yksinäiseksi siellä. Nieleskelin kyyneleitä ja kun en enää pystynyt, kävin keinuvan laivan vessassa itkemässä.
Onhan sitä katkeruutta ennenkin ollu, mutta nyt tämä kaikki on noussut taas uudelle tasolle. En voi sietää yhtään sitä valitusta kuinka väsyttää kun lapset ei nuku ja kuinka ärsyttäviä ne osaakin olla välillä. Saati puhetta siitä, kuinka kamalaa on olla raskaana. On vaikea iloita ystävän hyvin menneestä varhaisultrasta, jossa kaikki oli hyvin. Salaa joku pieni osa minusta toivoisi heillekin epäonnea, koska se oli meidän vuoro!
Samaan aikaan kuitenkin tiedostan, että muiden onni ei ole minulta pois. Olo onkin varsin ristiriitainen. Joku fiksu minulle sanoi, että onhan se epäreilua, että näitä lapsitilauksia ei voi hoitaa järjestyksessä vaan toiset joutuvat odottaa vuoroaan liian kauan. Niinpä, minusta se voisi olla jo meidän vuoro.
Kun oikein ahdisti, aloin miettimään, että jos en ikinä saa lapsia, niin kenelle mun perintö menee? Muuttaako se myös tavallaan koko elämän suuntaa, koska ei kannata hamstrata omaisuutta tai rahaa? Oikein piristäviä ajatuksia, not!
Voi Jossu, mä niin tiedän nuo tunteet :'( Musta tuntuu niin pahalta sun puolesta. Mutta vaikka olo tuntuu nyt toivottomalta, niin mä haluan silti muistuttaa, että raskaus on kuitenkin mahdollista kohdallasi ja keskenmenon jälkeen uusi raskaus alkaa todennäköisesti helpommin. Toivon sulle nyt erittäin paljon voimia ja jaksamista ♥ Ei menetetä toivoa ♥
VastaaPoistaKiitos <3 Pakkohan se on olla toivoa niin kauan kun on mahdollisuuksia.
Poista