Epävarmuus

Se mitä eiliseltä ultralta odotin eniten oli nimenomaan se, että saa varmuuden joko epäonnistumisesta tai onnistumisesta. Sitä juuri en saanut, vaan minut jätettiin roikkumaan löysään hirteen vielä kahdeksi viikoksi. "Koita jaksaa odottaa" totesi lääkäri kun sanoin, että tästä ultrasta ei ainakaan apua stressaamiseen ollut.

Miksei se voinut ottaa mitään kantaa puoleen tai toiseen, sekin ehkä vain helpottaa. Varoiko lääkäri sanomasta mielipidettään, koska ei halunnut pahoittaa mun mieltä tai pelotella turhasta? Lääkärin pitäsi olla se joka tietää ja joka kertoo miten asiat on. Miksi ne ei pysty siihen? Niin tiedä tuosta lääkäristä, se oli taas joku uusi naama tuolla, enkä ollut sitä ennen nähnyt.

Hoitajalle pääsyä odotellessa mies avasi omia ajatuksiaan odotustilassa. Hän näki vain positiiviset asiat; "Sillähän on syke". Itse en nähnyt tilanteessa mitään positiivista, päässä vain kaikui lääkärin sanat; "Ompa se pieni!"  Meillä on aina tämä näkemysero asioista ja voi luoja miten ärsyttävää se on. Mua ei lohduta tässä tilanteessa mikään muu kuin se, että saa varmuuden asioiden oikeasta tolasta.

Tuntuu, että raskausoireetkin olisi heti vähentyneet. Paha olo ei todellakaan ole niin vahvana enää, vai onko? En tiedä, en jaksa, enkä oikeastaan halua edes ajatella asiaa. Syytän itseäni siitä, että uskoin liikaa, että kun näitä oireita on näin paljon, on se lapsi todella tulossa. Olin optimistinen ja tipahdin taas korkeammalta kuin koskaan ennen. Odotan vain keskenmenoa.