Kaikki loppuu aikanaan

Viimeksi mietin uskallanko hypätä; Ihastua, rakastua, ottaa uuden ihmisen elämääni ja luottaa siihen, että en tule jälleen satutetuksi. Ennen kuin olin edes saanut päätöstäni tehtyä, minut suorastaan työnnettiin sen reunan yli. Oli pakko hypätä ja luottaa, että siivet kantaa.

Tein positiivisen raskaustestin.

En vieläkään voi käsittää miten minulle kävi näin. Että tulla nyt vahingossa raskaaksi. Myönnettäköön, että ehkäisy jäi "varmojen päivien" varaan, koska enhän minä nyt voi helposti raskautua. Näköjään voin, kun vastapuoli on oikea.

Paljon on tilanne vaatinut sopeutumista enkä oikein vieläkään tahdo asiaa uskoa. Monta viikkoa elin uskossa, että keskenhän tämäkin menee, nyt vain odotetaan ultraa missä se todetaan. Mutta fakta kuitenkin on se, että nyt ollaan jo viikoilla 14+0 ja kaikki on niin hyvin kuin vain voi olla. Alkaa olla jo todennäköistä, että huhtikuussa minusta tulee äiti. Uskomatonta!

Uusi mies on ihana ja jollain käsittämättömällä tavalla hän on kestänyt kaikki hormoonikiukut ja suunnattoman stressin, mitä alkuraskaus ja yhteenmuutto on aiheuttanut. Tämä ei todellakaan ole ollut helppoa kun hädin tuskin edes tunnetaan toisiamme.

On aika laittaa piste tälle blogille, nyt kun kaikki on viimein hyvin. Toivon sydämeni pohjasta, että kaikki lapsettomuustaisteluita läpi käyvät löytävät sen onnen tavalla tai toisella. Kiitos.

Uskallanko hypätä?

Nämä tekstit menee kyllä niin ohi blogin aihepiirin, mutta onko sillä väliä? Josko saisi omat ajatukset paremmin järjestykseen kun järjestelee ne sanoiksi tähän näytölle.

Muutama viikko sitten tuli se tylsä lauantai-ilta yksin kotona ja ajattelin, että jos nyt vähän katsoisin mitä Tinderillä olisi tarjottavana. Ihan vaan sillai ajankuluksi, ei todellakaan mitenkään tosissaan. Olihan niitä siellä kaikenlaisia ihmisiä ja ne muutamat tosi mielenkiintoiset jonka kanssa viestit lenteli puolin ja toisin. Yksi näistä kuitenkin sai enemmän huomiota kuin muut. Tavattiin ja hän oli juuri sellainen kuin olin hänen kuvitellutkin olevan. Ja niinhän siinä kävi, että menin ihastumaan. 

Siinä kuplassa sitä nyt ollaan. Sydän sanoo, että hyppää, mutta järki käskee jarruttelemaan ja pelkää, että mitä jos kaikki onkin taas valetta. Mitä jos tästä kaikesta jää taas käteen kasa paskaa? Sitoutuminen uuteen ihmiseen ei ainakaan ole helpompaa mitä enemmän niitä huonoja kokemuksia on takana. Viihdyn tämän ihmisen seurassa todella hyvin ja hän saa minut tuntemaan itseni prinsessaksi. Samaan aikaan olen myös tajunnut kuinka ihanaa on olla kotona ihan itsekseen, viihdyn itseni seurassa ja todellakin nautin vapaudesta. Haluanko siis sitoa itseäni jälleen?

Jos nyt vähän palataan blogin aiheeseenkin, niin tottahan me ollaan lapsiasiakin puhuttu. Toiveet tulevaisuudelle ovat samanlaisia, vaikka lähtökohdat ovatkin erilaiset. Sain myös mainittua hoidoista, vaikka niistä puhuminen asiasta mitään tietämättömälle tuntuu vaikealta.

Tämä mies on tuntemustensa kanssa valovuoden edellä ja myös tietää sen. Olen kertonut hälle suoraan omat epävarmuuteni ja pelkoni, joten hän yrittää olla painostamatta. Olen kuitenkin niin jumissa itseni kanssa. Haluaisin niin vaan hypätä tunteiden vietäväksi ja olla vain onnellinen tässä ja nyt ilman murhetta huomisesta.

Päivitystä

Tuli olo, että pitäisi päivittää kuulumisia, mutta sitten luin edellisen päivityksen. Mitään uutta ei ole tapahtunut sen jälkeen, joten on ihan turha kirjoittaa samaa postausta uudelleen. Aika vaan kuluu, mitään ei tapahdu. Asunto on myynnissä, mutta niin kuin ennalta arvasinkin, se ei tule olemaan nopea homma.

Minulla on uusi harrastus. Nimittäin siivoaminen. Koko ajan täytyy olla valmiina mahdolliseen asuntonäyttöön, joten imuria on huudatettu oikein urakalla. Jopa niin paljon, että täytyi jo hakea uusi imuri kaupasta kun vanha ei jaksanut enää.

Exä on pysytellut edelleen loitolla. Tavarat on hakematta ja postit kilahtaa edelleen mun postiluukusta. PRKL! En oikeasti jaksa uhrata siihen enää ajatustakaan, paska mies.

Uusia mies kuvioita ei ole. Tai no jotain typerää kännisäätöä, mutta niitä ei lasketa ;) Ja tämä on oikein hyvä näin, olla vain itsekseen.

Pari kuukautta yksin

Aika vaan kuluu ihan huomaamatta. Toipumistahan tämä on edelleen, mutta jonkunlaisen rauhan olen onnistunut saavuttamaan. Välit exään on tällä hetkellä huonot, mutta oikeastaan on parempi, että on saanut nyt etäisyyttä häneen. Se on helpottanut luopumista. Vielä kun saisin hänen hakemaan loput tavaransa pois...

Siinä missä kuukausi sitten olin täysin varma, että haluan lapsen vaikka yksin, ei ajatus ole enää niin selkeä. On alkanut pelottaa, joten en todellakaan lähde kiirehtimään asian kanssa. Ehkä asia vielä tänä vuonna etenee, tai sitten ei.

Illat ovat kyllä pitkiä yksin ja en enää erityisesti odota viikonloppuja. Neljän viikon kesälomakin lähinnä kammottaa. Jäänkö silloin kokonaan yksin vailla mitään sosiaalisia kanssa käymisiä? Tuskin, täytyy vaan olla itse aktiivinen ja sopia kavereiden kanssa juttuja. Se ei vain tällaiselle introvertille ole ihan helppoa.

Ja sitten on se Tinder. Vielä en ole siihen koskenut, mutta kokemuksesta tiedän, että se jos mikä on hyvää ajanvietettä. Siellä on hauska höpötellä ihmisten kanssa, vaikka niitä urpojakin siellä riittää... Todellakaan ei ole tarkoitus ei ole vakavissaan etsiä kumppania vaan tavata ihmisiä ja miettiä millaista ihmisiä sitä elämäänsä haluaa. Vaikka eihän sitä ikinä tiedä, mitä sieltä löytyy ;)

How is it going?

Kuluneiden viikkojen aikana olen työstänyt eroa paljon ja olen alkujärkytyksestä tointunutkin aika hyvin. Mutta sitten kun nään taas miehen, niin siis ex-miehen, kaikki ajatukset mustenee ja en pysty kuin itkemään. Olo menee todella kurjaksi. Oli meillä kuitenkin niin paljon hyvääkin elämässä. Toisaalta olen helpottunut. Tietyt asiat ovat ahdistaneet suhteessamme aina, enää niitä ei tarvitse miettiä.

Ensimmäinen asia, mitä ero päätöksen jälkeen tein, oli se, että asunto menee myyntiin. Tämä nykyinen on ihan liian iso vain minulle ja haluaisin neliöiden sijaan oman pihan, edes pienen sellaisen. Olenkin nyt puunannut kämppää hiki hatussa kaiken mahdollisen ajan, että kehtaan pyytää välittäjän käymään. Ja kun ei pysähdy lainkaan, ei myöskään ehdi murehtia turhia. Tähän syyllistyn hyvin helposti. Kun on liian kiire, ei ehdi käsittelemään vaikeita asioita. Se aika kuitenkin vielä tulee, tiedän sen. Mutta se aika vaan ei ole nyt.

Kunhan saan tämän asunto asian jotenkin eteenpäin, tulee lapsi asia sen jälkeen. Nyt vaan annan itseni olla. Okei sen verran kyllä tein, että tilasin ovistikkuja ja yritän seuraavassa kierrossa tikuttaa oviksen niin, se on sitten käypää tietoa kun klinikalle menen. En tiedä tuleeko se aika ennen kesää tai edes tänä vuonna, toivottavasti.

Who I am?

Kaiken tämän muutoksen keskellä olen ehtinyt paljonkin miettimään sitä mitä minä nyt olen. Syy lapsettomuuteen on ikään kuin poistunut, joten olenko enää lapseton tai tahattomasti lapseton? Vai olenko vain sinkku, jolla ei ole (vielä) lapsia. Olen tietyllä tapaa pitänyt ajatuksesta, että kuulun johonkin ryhmään, vaikka se onkin ollut ikävä "tahattomasti lapseton" porukka.

Oli se lokero mikä tahansa tällä hetkellä, tärkeämpää on kuitenkin miettiä mitä tulevaisuudelta tahdon ja ennen kaikkea miten siihen pääsen. Ykkösenä mielessä on tällä hetkellä se, että TAHDON LAPSEN. Se on itseasiassa tärkeämpi asia kuin se, että löytäisin itselleni täydellisen puolison. En halua kiirehtiä puolison etsinnässä enää ikinä, koska en mukamas osaa olla yksin. Ainakin nyt on aika opetella elämään hetkessä ja lopettaa se loputon Sitten kun... elämä.

Lapsen hankkimisen kannalta tämä ajatus kuitenkaan ei ole linjassa. Koska olen (jo) 32v., hedelmälliset vuodet käy väistämättä vähiin. Näitä asioita päässäni pyöritellessä, olen tullut siihen lopputulokseen, että haluan lapsen, YKSIN. Minä pystyn siihen niin kuin niin moni muukin nainen.

Päätöksiä

Niin kuin jo edellisen postauksen kommenttiboksiin jo kirjoitinkin, päätökset on tehty. Ei kiveen hakattu, mutta kuitenkin näiden kanssa nyt eletään. Meidän matkamme jatkuu eri teille. On liikaa asioita, joissa mun luottamus häneen on saanut kolauksia. Mä en myöskään pysty tarjoamaan hänelle sitä mitä hän suhteelta haluaa.

Tuhosiko lapsettomuus parisuhteemme? Ei. Se ei todellakaan ollut syy, tosin ei se helpottanutkaan asioita. Stressi oli kyllä niin kova, että parisuhteen hoitaminen jäi vähiin. Jossain kohtaa ajattelin, että hoidot yhdisti meitä, mutta kaikkien näiden pettymysten jälkeen en ole enää samaa mieltä. Voisin tästä aiheesta kirjoittaa ehkä omankin jutun.

Tämän suhteen aikana tajusin kuinka tärkeä asia oikeasti lapsen saaminen minulle. Ehkä se oli siis sen arvoista. Se miten tämä asia lähtee nyt etenemään, on todellakin vielä epäselvää. Mutta ainakaan en jää odottamaan, että joku prinssi valkoisilla ratsuilla tulee mua kotoa hakemaan ja tekee minun kanssa sata vauvaa. Pitää alkaa todellakin toimimaan, tehdä itsekkäitä päätöksiä ja saavuttaa päämäärä. This year will be better!

Suunnitelmien päivitys

Hetkin sitten soitin polille. Peruin tämän päivän ultra ajan ja koko suunnitellun hoidon. Hoitaja kysyi syytä. Jouduin tunnustamaan, että nyt parisuhde sellaisessa jamassa, ettei tähän nyt voi hoitoa aloittaa.

Homma räjähti aivan käsiin viikonloppuna, mutta vaikeeta on ollut jo hyvin pitkään. Kyllä se sattuu ja sattuu todellakin niin helvetisti. En todellakaan tiedä mitä nyt tapahtuu. Joudunko taas kerran aloittamaan kaiken alusta?

Kuulumisia

On tullut vähän taukoiltua täältä ilman sen kummempaa syytä, mutta niin se vaan maaliskuu tulla tupsahti. Yks kaks yllätäen. Kuun vaihtuminen oli merkittävää siinä mielessä, että A) ensimmäisen raskauden laskettuaika olisi nyt ylitetty ja B) uudet hoidot on taas alkamassa.

Perjantaina soittelin polille, että nyt olis uusi kierto alkanut, että pitäsi ultra-aikaa varata. Ensi maanantaina polille ja lääkitykset alkaa sitten taas kp 21. Ahdistaa. Jotenkin vaan tämä tuli taas niin äkkiä. Uudet pettymykset on taas ihan nurkan takana.

Oli itseasiassa aika lähellä, että en soittanut polille, että siirretään aloitusta kuitenkin vielä muutamalla kuukaudella. Parisuhde voi aikas huonosti juuri nyt ja tuskin se ainakaan tulee helpottamaan hoitojen alettua. Yritetään puhua, mutta aina tuntuu tulevan sota. Jonkun näköinen välirauha olisi nyt saatava aikaiseksi. Kyllä tämä taas tästä.

Jos..

...olisin valinnut parisuhteeni paremmin jo aiemmin, minulla voisi olla koko idylli. Kaksi lasta, omakotitalo ja farmariauto.

...en olisi kärsinyt lapsettomuudesta ja raskautunut helposti, minulla olisi jo vauva ja se olisi jo täyttänyt vuoden. Miettisin varmaan jo pikkusisarusta.

...ensimmäisessä alkion siirrossa oltaisiin onnistuttu, olisin tuore muutaman kuukauden ikäisen vauvan äiti.

...ensimmäinen raskaus olisi jatkunut, olisin jo äitiyslomalla odottamassa kuumeisesti laskettua aikaa.

...toinen raskaus olisi jatkunut, minulla olisi jo näkyvä vauvavatsa ja luultavasti suurin osa ympärillä olevista ihmisistä myös sen tietäisivät

Mutta koska tämä on mun elämä, minulla ei ole mitään, ei yhtään mitään. Mieli vetää taas maahan. Kroppakin on rikki. Ahdistaa.

Pieni irtiotto

Käytiin miehen kanssa parin yön reissulla kylpylässä. Se oli todellakin rentouttavaa päästä pois kotoa ja tuntuu, että meidän parisuhde vaatii näitä irtiottoja. Kotona kun minusta kuoriutuu aina se pirttihirmu, joka ei muuta teekkään kuin nalkuta tekemättömistä kotitöistä ;) Kun ei olla kotona, ei ole asioita joista valittaa. Voidaan vaan nauttia toistemme seurasta.

Tykkään kylpylöistä, koska viihdyn poreammeitakin paremmin vesiliukumäissä. Siellä me sitten ravattiin muiden mukuloiden kanssa mäissä kerta toisensa jälkeen. Ehkä vähän noloo, mutta hauskaa meillä oli. Mitä nyt oma selkä ei ihan hirveesti tykännyt ja onkin melko jumissa nyt.

Heti aamusta kylpylässä oli vauvauinti. Monta ihan muutaman kuukauden ikäistä pikkusta polskutteli altaassa menemään. Pesutilat oli täynnä turvakaukaloita. Saunassa tuoreet äidit imettivät vaavejaan. Kyllähän se satutti, varsinkin tuo viimeinen. Niin monella se onni on, mutta ei meillä. Reissu oli kaiken kaikkiaan kuitenkin varsin onnistunut. Ens kerralla ei vaan ängetä sinne heti aamusta.

Ajatukset positiivisempaan - haaste!

Tein tilinpäätöstä viime vuodesta mielessäni ja tulin siihen lopputulokseen, että vaikea vuosi on ollut. Paskaa on satanut niskaan sillä vauhdilla, että on pieni ihme, että olen edelleen järjissäni. Haluan tehdä elämälläni jotain, jotta siitä tulisi mielekkäämpää. Edes jotain pieniä juttuja.

Ensimmäinen asia mitä lähdin heti vuoden alusta tekemään, on se, että kirjoitan kalenteriini joka päivästä edes yhden positiivisen asian. Joka päivässä on aina jotain hyvää, vaikka päivä olisikin muuten mennyt huonosti. Tähän mennessä olen kirjannut asioita onnistuneista urheilusuorituksista miehen kanssa käytyihin keskusteluihin ja päivän syömisiin.

Haastan myös teidät kaikki mukaan keskittymään positiivisiin asioihin tämän vaikean taipaleen aikana!

Uusi vuosi, uudet kujeet

Jos viime vuoden haluaa tiivistää, on sen pää tapahtumat kokolailla tässä:
Kaksi icsiä, kolme alkionsiirtoa, kaksi plussaa, kaksi keskenmenoa, helvetin monta kyyneltä ja tyhjä pakkanen.

En kuitenkaan jaksa murehtia enää mennyttä vaan nyt on aika kääntää katse tulevaan. Tänään oli km:n jälkitarkastus polilla. Kaikki näytti olevan kunnossa ja lääkäri epäili menkkojen tulevan ehkä vielä tällä viikolla. Hyvinkin samalla kaavalla siis mennään kuin edellisessäkin keskenmenossa.

Samalla käynnillä katsottiin myös keskemenotutkimusten tuloksia. Kaikki oli niissäkin kunnossa, tosin kromosomitutkimukset eivät ole vielä valmistuneet. Menee kuulemma pari kuukautta niihin. Sain mukaani taas pari uutta labralähettä ja vaikutti siltä, että oikeasti haluavat tutkia kaiken mikä raskautumiseen ja keskenmenoihin voi vaikuttaa. Se tuntuu hyvältä, että tosissaan yrittävät kaikkensa. Lääkäri oli tällä kertaa myös oikeasti perehtynyt meidän hoitojen ja tutkimusten kokonaisuuten, eikä ollut kiireessä vain heittämässä meitä pihalle. Paras käynti pitkään aikaan.

Puhui myös jostain hifistely icsistä, picsitä(?), jota ilmeisesti seuraavalla kerralla kerralla tullaan käyttämään. Siinä valitaan vielä tarkemmin parhaat siittiöt, jos nyt oikein ymmärsin. Myös erilaisella viljelynestellä(?) voidaan jotenkin edesauttaa raskauden jatkumista.

Tuntuu hyvältä, että voidaan vielä kokeilla jotain uutta. Tulihan se seuraava icsikin aikataulutettua. Nyt näyttää siltä, että maalis-huhtikuussa alkaa taas tapahtua!

Tyhjää täynnä

Vuoto jatkuu, vielä kymmenen päivää tyhjennyksen jälkeenkin. Ei ole todellakaan enää niin runsasta, mutta kuitenkin sidettä joutuu käyttämään. Eiköhän jouluun mennessä ole kokonaan ohi. Vähän on mietityttänyt kun aina iltaa kohden on ollut kovaakin menkka jomotusta ja Buranaa olen joutunut useampana iltana ottamaan. Goolauksen perusteella tämä kuitenkin kuuluu asiaan.

Pää on jotenkin ihan tyhjä. Ei jaksa ajatella koko lapsettomuutta. Ei jaksa puhua asiasta. Eipä siitä kyllä kukaan halua mun kanssa puhuakkaan. Ihmisten on vain helpompi puhua jostain kivoista jutuista, kuin märähtiä ongelmia.

Joulufiilis on todellakin hukassa. Ollaan joulu miehen kanssa kaksin, joten ei siihen hirveämmin tarvi panostaakkaan. Jos vain huilaisi. Olen muutenkin varsin introvertti ihminen, mutta nyt epäsosiaalisuuteni on noussut, ei vaan jaksa.

Tyhjennys nro 2

Kirjaan taas tyhjennys kokemuksen ylös, koska joku saattaa kaivata tällaisiakin kokemuksia, valitettavasti. Maanataina sain sii polilla Mifegynet, jotka valmistelevat kohtua tyhjennyksen ja voivat jo aloittaakkin keskenmenon. Tiistaina päivällä tuli menkkamaista kipua alavatsalle ja illalla alkoikin vuoto, aika pientä kuitenkin vielä.

Keskiviikko aamuna klo 8 otin 4kpl Cytoteciä alakautta. Samalla otin myös täyden satsin kipulääkkeitä, 2kpl Panakodeja ja 600mg buranaa. Edellisellä kerralla nukuin tällä coctaililla seuraavat neljä tuntia, mutta valitettavasti, nyt ei niin käynyt. Tunnin jälkeen alkoi supistelut?, jotka tulivat ja menivät. Niiden välissä aina torkahdin, mutta heräsin joka kerta kun kramppi taas alkoi. Kipu oli paikotellen todella kova, mutta kyllä siitä selvisi. Tätä kramppailua jatkui pari tuntia jonka jälkeen kävin vessassa ja pönttöön taisi tulla suurin osa raskausmateriaalista.

Neljä tuntia ensimmäisten cytotecien jälkeen otettiin vielä 2kpl lisää, samalla otin myös uuden kipulääke satsin. Näistä lääkkeistä ei tullut yhtä pahoja supistuksia enää vaan vain pientä kramppailua, josta torkuin ohi.

Loppuilta menikin varsin kivuttomasti, mutta pää oli sekaisin panakodeista. Yritin epätoivoisesti katsoa linnan juhlia, mutta silmät ei vaan pysyneet auki, joten varmaankin klo 21 menin nukkumaan. Varmuuden vuoksi otin vielä yhden buranan yötä vasten.

Eilen en tarvinnut mitään kipulääkettä ja olo oli muutenkin hyvä. Olen sairauslomalla nämä pari päivää, vaikka en kyllä välttämättä loma olisi tarvinnut. Kyllä tämä kuitenkin hyvää tekee, selvitellä vähän ajatuksia ajan kanssa.

Yhteenvetona voin siis todeta, että tämä tyhjennys oli huomattavasti kivuliaampi kuin edellinen, mutta nopeammin ohi. Tuntuu myös että jälkivuoto vähän pienempää nyt, joten toivottavasti se ei kestä nyt ihan niin kauaa ja päästään esim. jouluna saunomaan.

Kiitos vielä kaikkille edellisiiin postauksiin kommentoinneille. On ihana tietää, että ei ole yksin omien ongelmiensa kanssa ja, että joku ymmärtää ne kaikista oudoimmatkin fiilikset!

Ajatuksia tulevasta

Niin kuin viimeksikin kirjoitin, on helpompi suhtautua tulevaan tyhjennykseen, koska tietää, että siitä selviää. Kipuja voi tulla, mutta niistä selviää kuitenkin.

Kävin tänään hakemassa Mifegynen ja Cytotecit polilta. Lääkäri halusi vielä kerran ultrata tilanteen, mutta eipä siellä mitään yllätystä ollut tarjota. Varsinainen tyhjennyspäivä on keskiviikkona, silloin kun koko maa juhlii satavuotis synttäreitä. Ei ole kummoinen juhlapäivä meille... Loppu viikon kerään voimia sairaslomalla. Olisivat polilta antaneet saikkua vaikka koko viikoksi, mutta tuntuu vielä vaikeammalta olla kotona kuin käydä töissä miettimässä jotain muuta välillä.

Joulu piti olla se hetki kun kerrotaan perhelle meidän tulevasta vauvasta. Ei tarvitse kertoa, ei. Onko meillä sitä vauvaa edes seuraavana jouluna, tuskin. Niin kuin tästä voi aavistella, ei meidän joulufiilis ole kovinkaan hyvä. Ajattelin ostaa vain ihan pakolliset lahjat veljen lapsille, muut saavat jäädä ilman. Ei vaan löydy voimia miettiä tällaisia "turhan päiväisyyksiä".

Tänään multa myös kysyttiin, että mitäs sitten. Niin, en tiedä. Sain meille labrat keskenmenotutkimuksiin, vaikka viime viikolla lääkäri oli sitä mieltä, että kaksi kkm:ää on vielä ihan normaalia. Tuskin niistä mitään syytä löytyy, mutta tuleehan ainakin tutkittua. (Käsittämätöntä, että näitä labroja ei oteta automaattisesti kuin raskaat hoidot aloitetaan!?!) Sitten pitäisi miettiä kolmatta icsi kierrosta. Sen aika ei ole vielä, en vain jaksa enää pettyä. Ensi vuonna, ehkä ennen kesää. Miten raskaalta tämä odottaminen tuntuukaan. Ja mitä sitten jos ei sekään tuota tulosta?

Ajoittain tunnen suurta masennusta, jossa olisin ihan valmis hyppäämään parvekkeelta alas. Näinä hetkinä en saa millään käännettyä ajatuksia positiivisen puolelle. Enkä osaa välttämättä puhuttua tästä edes miehelle, joka vain hermostuu siitä kun en puhu, itken vain. Joskus se itku loppuu, tiedän sen, mutta sille pitää vain antaa oma aikansa. Joskus jopa mun onnen on pakko kääntyä, onhan?

Pessimisti ei pety

...mutta kyllä se silti satuttaa! Kyyneleiltä ei vaan voi välttyä, vaikka siihen olinkin varautunut.

Lääkäri tarjosi saikkua eilen, mutta en sitä halunnut, koska edessä oli pari tärkeää työpäivää. Ajoin polilta suoraan töihin ja pidin naamani peruslukemilla loppu päivän, pystyin jopa naureskelemaan työkavereiden tyhmille jutuille. Kun pääsin kotiin, tuli koko joukko kyyneleitä. Niin kuin tänäänkin pitkän työpäivän jälkeen.

En halunnut, että lääkkellinen tyhjennys olisi heti, vaan menen maantaina hakemaan lääkkeet polilta, koska ne ekat tabletit on pakko syödä hoitajan valvonnassa. Tyhjennykseen on helpompi suhtautua, koska tietää miten se tapahtuu ja miltä se tuntuu. Miten surullista ajatella, että tästäkin on jo kokemusta. Onhan se mahdollista, että vuoto alkaa kun tukilääkkeet on nyt poistettu käytöstä. En kuitenkaan usko, että näin käy.

Kyllä tästä taas selviää ennemmin tai myöhemmin. Pakko selvitä! En vain ole varma selviänkö siitä omin avuin...

Tuomiopäivä

Tänään se oli, tuomiopäivä.

Yhteen lauseseen se tiivistyi: "Ei täälä valitettavasti näy sykettä."

Se siitä sitten, leuka rintaan ja kohtia uusia pettymyksiä.

1. neuvola

Keskiviikkona oli ensimmäinen neuvolakäynti. Käynti, jonka jo ajattelin aluksi perua, mutta menin nyt kuitenkin käymään. Käynti alkoi heti kysymyksellä mitä vähän pelkäsin; "No mites nyt on mennyt?" Siittähän se alkoi saman tien hirveällä tilityksellä epävarmuudesta ja paskoista fiiliksistä. Toivottavasti en pelästyttänyt tätiä tällä vyörytyksellä :) Olin siis ollut vastaanotolla n. 10min kun sain jo neuvolapsykologin yhteystiedot käteen :D Itkuksi homma ei onneksi kuitenkin mennyt, se nyt siitä olisi vielä puuttunut. Se, että sain ajatukseni sanottua ääneen, helpotti jo oloa huomattavasti. Heti en ole psykologin juttusille menossa, mutta helpottaahan se, että on joku johon voi ottaa yhteyttä sitten jos siltä tuntuu.

Muuten käynti noudatteli varmaankin ihan peruskaavaan. Juteltiin syömisistä, liikkumisesta, sairauksista jne. Pikkusen tuomitseva sävy oli kyllä vastapuolella joistain jutuista. Pitäisi lisätä hikiliikuntaa, pitäisi joka päivä syödä kaksi lämmintä ateriaa, ei saisi napostella eikä varsinkaan syödä herkkuja... Huomautuksena kuitenkin tässä, että olen aina ollut täysin normaalipainoinen ihminen ja edelleenkin lenkkeilen päivittäin koirien kanssa metsässä vähintään tunnin, että en mä ihan vaan sohvalla makaa.

Se, mitä toivoisin neuvolahenkilökunnalta, olisi perehtyminen hedelmöityshoitoihin. Ainakin tämä kyseinen henkilö oli ihan ulapalla. Jouduin sille selittämään esimerkiksi mitä eroa on ICSIllä ja IVF:llä. Luulisi, että heillekin koulutettaisin edes vähän tätäkin aihetta, koska ei hoidot nyt niin harvinaisia ole. En myöskään usko, että hän täysin ymmärsi kuinka paljon hoidot ovat vaikuttaneet elämääni kuluvana vuonna.

Outoa oli, että oireista hän ei kyselyt mitään. Laitan ne kuitenkin tähän muistiin; pahoinvointi/kestokrapula vähentynyt, närästystä? enemmän, turvotusta myös vatsan seudulla, erityisesti illalla, tissit edellen kokoa tai kahta isommat, ruokahaluttomuus (mitään ei oikein tee mieli), kun syödään niin sitten menee älytön määrä (eilen söin neljä joulutorttua yhdellä istumalta :D ). Jotain siis on, mutta onko se enää kuitenkaan sitä mitä halutaan.

Viisi aamua vielä uuteen ultraan, jaksaa jaksaa!

Raskaana kunnes toisin todistetaan

Olen saanut omat ajatukset käännettyä positiivisen puolelle, edes vähän. En mene ylimääräiseen ultraan vaan odotan vielä sen pitkän viikon ja toivon kaikki sormet ja varpaat ristissä, että tulisi hyviä uutisia.

Pahoinvointi on kyllä vähentynyt, joskaan ei ihan kokonaan kadonnut. Tissit on edelleen turvoksissa enkä meinaa liiveihini mahtua. Toivon mukaan tämä oikeasti on raskausoire eikä vain oire lugesteroneista. Mahaa turvottaa, mutta edelleen mahdun ihan hyvin farkkuihini. Mitään ruokaa ei tee mieli, mutta toisaalta nälkä on välillä aivan hirveä ja saan tungettua järjettömän määrän ruokaa napaani.

Huomenna on ensimmäinen neuvola. En tiedä mitä odottaa, mutta toivottavasti pääsen purkamaan asiaa ammattilaisen kanssa, eikä se mene vain pakollisten asioiden hoitoon. En todellakaan halua, että sydän ääniä edes yritetään kuunnella. Haluan olla raskaana, ainakin vielä viikon :)